Yhden onnellisen äidin tarina.

kirjoittaja

in

Yksinhuoltajuus vei Birgitta Koskisen voimat ja jätti yksin. Etenkin isojen päätösten hetkillä olo on ollut yksinäinen. Hän ei silti jätä mitään tekemättä siksi, että on yksinäinen.

 

Birgitta Koskinen, 46, on kouluttaja ja valmentaja. Hän on kahden aikuisen pojan äiti ja asuu Ylöjärvellä. Näin hän kertoo yksinäisyydestä:
”Kevätjuhlissa sydämeni täyttyi haikeudesta. Monilla lapsilla oli vanhempien lisäksi mukanaan isovanhemmatkin, jotka taputtivat olkapäälle, onnittelivat ja antoivat lahjoja.
En voinut antaa lapsilleni tuota samaa onnea, sillä olin kaikissa juhlissa yksin.
Erosin molempien lasten isistä, kun pojat olivat yksi- ja kaksivuotiaita. Olin siitä lähtien yksinhuoltaja. Olisin kaivannut toista aikuista, vastuullista vanhempaa, jakamaan arjen velvollisuudet. Yksinhuoltajuus vei voimat.
Kun pojat olivat pieniä, omaa aikaa oli ehkä pari tuntia päivässä. Annoin sen lapsille – ja työlle. Sairastuin vahvuuteen.
Mallina oli, että kaikki pitää tehdä itse. Se oli paljolti opittu kotoa.
Olen joutunut pohtimaan, mihin kuulun. Olin leikki-­ikäinen, kun vanhempani erosivat. Jäin asumaan isäni kanssa. Uskon, että se on varmasti ollut äidilleni traumaattinen ja nolo tilanne. Meille ei koskaan muodostunut äiti–tytär-suhdetta. Isäni kuoli, kun olin 16-vuotias.
Omille lapsilleni olisin halunnut antaa isovanhemmat. Pojat ovat kyllä tavanneet isoäitinsä, mutta eivät tunne tätä lainkaan.
Tätini otti pojat luokseen muutamana kesänä. Jo se oli ihanaa, että ruoka oli valmiina pöydässä. Pieni ele tai jelppaus voi auttaa paljon.
Joulu ja muut perhejuhlat ovat olleet haikeaa ja yksinäistä aikaa. Silloin on tuntunut, etten kuulu mihinkään.
Pikkuhiljaa aloimme nauttia lasten kanssa omista perinteistämme, joista pojat ovat halunneet pitää kiinni. Paketoimme esimerkiksi vieläkin lahjat tunnistamattoman muotoisiin paketteihin.
Kaivan kaikista tilanteista esiin hyvät puolet. En ole joutunut kokemaan perhejuhlien stressiä, säätämistä ja riitelyä. Huokaisen joskus ääneen, että luojan kiitos!

Ruuhkavuosina en tunnistanut yksinäisyyttä

Ruuhkavuosina yksinäisyyttä ei ehkä edes tunnistanut, kun arki täyttyi tekemisestä. Unohdin itseni ja hyvinvointini.
Oli vaikea ottaa omaa aikaa ja tavata ystäviä, koska minulla ei ollut tukiverkostoa. Jouduin jättämään väliin kutsuja yöelämän rientoihin, ulkomaanreissuille ja aikuisten risteilyille. Ystäväni asuivat kaukana, emmekä ehtineet aina edes soitella.
Samalla on tullut luotua vahva suhde lapsiin. Itselläni on hylätyksi tulemisen trauma, jota en halua siirtää eteenpäin. Olen ollut melkoinen kanaemo lapsilleni.
Nykyisin olen läsnä poikien elämässä siten, kuin he haluavat. He rakentavat nyt omaa elämäänsä.

Yksinäisyys iskee isojen päätösten hetkellä

Isojen päätösten hetkellä olen tuntenut itseni todella yksinäiseksi. Usein on tullut avuton olo. Kun autossa tai mopoissa oli ongelmia, olisin tarvinnut rinnalleni ihmistä, jolla on enemmän fyysistä voimaa.
Tunsin itseni yksinäisimmäksi, kun pojat kasvoivat. Tuntui, että he olisivat kaivanneet miehen mallia ja olisivat halunneet puuhastella enemmän miehisiä juttuja.
Nyt on kaksijakoinen fiilis siitä, uskaltaisinko vielä ryhtyä parisuhteeseen. Kun on saanut olla vapaa ja kodin velvollisuudet ovat vähentyneet, parisuhde näyttää vaaralta tulla kahlituksi.
Jos se oikea tulee vastaan, pelot varmasti haihtuvat. Jaettu ilo on aina tuplailo.

En jätä asioita tekemättä, vaikka olen yksin

Yksinäisyys herättää kahden ääripään tunteita: surullisia ja vapauttavia. Kun löytää tasapainon näiden välillä, voi olla onnellinen.
Olen sosiaalinen erakko. Välillä työ on liiankin sosiaalista. Silloin vetäydyn yksinäisyyteen enkä välttämättä huomaa naapuriakaan. Tarvitsen tilaa ajatuksille ja palautumiselle.
Olisi rikkaus, jos voisi jakaa iloja, hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Pienikin kosketus tuo oksitosiinihormonia, joka antaa hyvää mieltä. Poikani sanoo välillä: ”Äiti, mä annan sulle oksitosiinihalin!”
En jätä mitään tekemättä siksi, että olen yksin. Seuraavaksi saan opetella matkustelua ilman seuraa maailman toiselle laidalle, kun kuopus lähtee opiskelemaan.
Aiemmin olen ollut niin yksin ja uupunut, etten ole jaksanut matkustella. Se alkaa olla ohi.
Suhtaudun tulevaisuuteen avoimesti. On tärkeää keskittyä itseen ja sitten hypätä elämän siiville, mitä ikinä se tuokaan tullessaan.
Olen uusioteini! En olisi uskonut tätä vielä vuosi sitten. Olen ottanut aikaa itselleni, löytänyt omat vahvuuteni menneisyydestä ja nykyhetkestä. Uskon, että uusia puolia löytyy vielä lisää.”

Birgitan vinkit yksinäiselle

1. Itke itkusi ja nosta sitten pääsi. Tunteisiin ei kannata jäädä vellomaan, mutta ne pitää käsitellä ja hyväksyä. Jotkin tunteet voi käsitellä vasta vuosien päästä.
2. Mikään olotila ei ole pysyvä. Heikkoina hetkinä auttaa, kun tietää, että asiat muuttuvat vielä.
3. Keksi yksi myönteinen ajatus joka asiasta heti kun jaksat.
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 13/2019.
Niin ja kyllä, luit juuri minun tarinani. Ajatus tähän jutun antamiseen syntyi puhtaasti toisten auttamisesta. Erityisesti, että ihmiset saisivat auttavaa kättä läheltä helpommin. Sitä kun ei osaa edes ottaa vastaan kun on tottunut selviytymään kaikesta yksin.
Sanotaan, paras Coach on sellainen, joka on läpi käynyt sen, minkä yli olet itse menemässä.
Ohessa linkki alkuperäiseen jukaisuun ja älä huoli, kuvat eivät ole edukseni. Mutta melankolinen juttu ei tietenkään myy jos olisi facelift kunnossa ja aina iloinen nassukka. Itkin ja porasin kun kuvat aikanaan julkaistiin. Joten kynnys jakaa tänne oli iso. Sisältö kuitenkin se tärkein.
https://www.terve.fi/artikkelit/elin-ruuhkavuosia-enka-tunnistanut-olevani-yksinainen?utm_source=kauneusjaterveys-uutiskirje&utm_medium=email&utm_campaign=vko-5-20&fbclid=IwAR097OfBuAORfYWykQWfKCpw90pTLCQRKTd_yeQvfby3CSBNV8Af9RoD0Ag

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Privacy Preference Center